Kesken

Epävarmuus on tämän päivän sana. Kukaan ei tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu; sulkeutuuko syksyllä koulut uudelleen, eristetäänkö Uusimaa. Miten käy Länsi-Pohjan alueen? Siellä melkein yhtä paha tilanne kuin HUS:n alueella. Maailmalla yli 470 000 kuollutta. Suomessa 324. Miten käy maailman ja Suomen talouden? Nyt jo huomaa, kun vasta 2-3 kuukautta takana korona-arkea ja eristystä, että ihmisillä alkaa hajota pää. Mitä kun/jos tätä kestää pari vuotta? Mitä vaikutuksia tällä kaikella on pidemmällä tähtäimellä? Suomessa epidemia varsin hyvällä mallilla, mutta miten koronakriisimaiden hätä tulee heijastumaan meidän arkeen? Miten suojelen läheisiäni virukselta? Eristänkö itsenikin? Ottaisinko rokotteen, jos se tulisi otettavaksi? Velvoitettaisiinko minut? Milloin pääsen halaamaan seuraavan kerran ystävääni? Äitiäni? Isääni? Milloin ei tarvitse miettiä sitä, mihin olen koskenut, miten aukaisen hanan kotiin tullessa ja olenko pessyt käsiäni tarpeeksi kauan? Milloin voin olla ihmist...

Minulla on ollut koko ikäni pelko, jota en ymmärrä. Se saattaa tulla milloin vain, ja haitata senhetkistä oloani. Se muistuttaa hieman paniikkia, mutta toistaiseksi en ole vielä saanut varsinaista paniikkikohtausta. Kun väkisin suuntaan ajatukseni pelon aikana toisaalle, se hiipuu hiljalleen noin 20 minuutissa. Asia jota pelkään on, että jokin asia menee rikki. Joo. Pienenä pelkäsin auton renkaiden pamahtavan, kun matkustimme mummolaan koko perheellä, auton ollessa täynnä tavaraa. Pelkäsin, että mummun kännykän kaijutin rupeaa särisemään, kun soittoääni soi niin lujalla. Laskeutuessamme lomakohteemme lentokentälle pelkäsin, että suhteessa koneeseen pienet renkaat paukahtavat. Lukioikäisenä pelkäsin, että koulun seinät murtuvat painavan oven rämähtäessä kiinni. Pelkäsin, että mökkimme laituri ei kestä koko perheemme painoa päiväkahvilla. Pelotti, että kaverin kirjahylly räsähtää painavien kirjojen vuoksi. Ihmisten käyttäessä piikkikorkokenkiä pelkäsin, että ohut korko napsahtaa poik...

Näin unta viime viikolla, että riitelin puolisoni kanssa. Suutuksissani laitoin puolisoni kenttään ja väänsin hänen naamaansa niin, että sattui. Tuli karmea syyllisyys. Herätessäni unesta huokaisin ääneen helpotuksesta, ettei se ollutkaan totta. Jäin miettimään näkemääni. Onko minulla patoutunutta vihaa, joka puskee uniini? Olen ollut viime päivinä ärtynyt. Mieleeni on tulvinut muistot yläasteelta ja lukiosta, jolloin olin erittäin vihainen ihmisille, elämälle ja koko maailmalle. Yläasteella jaoimme ystäväni kanssa elämäntuskaamme, ja aloimme vihata kaikkea. Saimme vihasta paljon voimaa, ja tunsimme olevamme muiden yläpuolella. Ihmiset olivat typeriä ja pahoja. Itsekkäitä! Vihasimme koko ihmiskuntaa. Ajattelimme, että ihmiset ovat kaiken pahan alku ja juuri; saisivat kuolla kaikki pois. Ovat aiheuttaneet ilmastonmuutoksen. Haluavat tieten tahtoen lisätä elämään kurjuutta, vaikka elämä on hankalaa jo muutenkin. Synnyttävät tänne lapsia kärsimään. Jos minulla olisi silloin ollut mahdol...

Pelottaa, että sattuu jotain ikävää. Vakavasti sairastuminen pelottaa. Yksin jääminen, epäonnistuminen, vaikeuksiin joutuminen, psykoosi, rakkaan menettäminen. Ei pelätä sitä mitä tapahtuu, vaan sitä mitä sen jälkeen tunnemme. Mitä me oikein tunteissa pelätään? Sitäkö, että tunteet musertavat meidät alleen? Masennumme, jäämme sängynpohjalle makaamaan, emme kykene menemään töihin tai kouluun, lamaannumme. Ehkä pelkäämme menettävämme itsekontrollin, jonka seurauksena hävettää? Tai jos menemme paniikkiin tai todellisuudentaju hämärtyy ja tuntuu avuttomalta? Tunteisiin ei kuole (ainakaan tervesydäminen ja -verisuoninen ihminen). Vaikka paniikkikohtaus iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta, sydän sykkisi raivona rinnassa ja hiki valuisi norona ihohuokosista, voi ajatuksissa kuvitella, että nyt tuli loppu. Mutta kuitenkaan sitä ei kuole. Vaikka haluaisi. Toinen tärkeä itselle muistutettava asia vaikeiden tunteiden hetkellä on, ettei mikään tunne säily ikuisuuksiin. On melko tyypillist...

Tiedätkö sen tunteen, kun pitkään on mennyt tasaisesti ja kohtuullisen hyvin arki. Elämä soljuu omalla painollaan. Tuntuu jopa ihan hyvältä elämä. Sitten mieleen kantautuu huoliajatuksia. Entä jos tämä hyvä elämänvaihe menee ohitse? Mitä huolia joudun kohtaamaan? Alkaa hyvän keskellä pelottaa. Sitten muistat, mikä on aikaisemmin auttanut huoliin, ja alat puuhailemaan sen parissa. Huomaat, ettei sekään auta. Itsepintaiset murheet tuntuvat pysyttelevän edelleen mielessä. Pysähdyt ja mietit, olisiko parempi itsemyötätuntoisesti auttaa itseä, ja suunnata huomio jonnekin muualle. Kuitenkin huolet edelleen sykkivät jossain taustalla, sydämen pamppailu ei jätä rauhaan. Ajattelet; ehkä sittenkin on parempi, jos pysähtyy omien ajatusten ja tunteiden äärelle karkuun juoksematta. Vaikka tuntuu epämiellyttävältä, istut olojesi kanssa mahdollisimman hyväksyvästi. Helpottaa ehkä jonkin verran. Pystyt nukahtamaan. Aamulla tuntuu paremmalta, eikä töissä tai koulussa murheet niin valtaa mielen, kun on ...