Epävarmuus kaiken edessä

Epävarmuus on tämän päivän sana. Kukaan ei tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu; sulkeutuuko syksyllä koulut uudelleen, eristetäänkö Uusimaa. Miten käy Länsi-Pohjan alueen? Siellä melkein yhtä paha tilanne kuin HUS:n alueella. Maailmalla yli 470 000 kuollutta. Suomessa 324. Miten käy maailman ja Suomen talouden?

Nyt jo huomaa, kun vasta 2-3 kuukautta takana korona-arkea ja eristystä, että ihmisillä alkaa hajota pää. Mitä kun/jos tätä kestää pari vuotta? Mitä vaikutuksia tällä kaikella on pidemmällä tähtäimellä? Suomessa epidemia varsin hyvällä mallilla, mutta miten koronakriisimaiden hätä tulee heijastumaan meidän arkeen?

Miten suojelen läheisiäni virukselta? Eristänkö itsenikin? Ottaisinko rokotteen, jos se tulisi otettavaksi? Velvoitettaisiinko minut? Milloin pääsen halaamaan seuraavan kerran ystävääni? Äitiäni? Isääni? Milloin ei tarvitse miettiä sitä, mihin olen koskenut, miten aukaisen hanan kotiin tullessa ja olenko pessyt käsiäni tarpeeksi kauan? Milloin voin olla ihmisten ilmoilla ilman turvavälitarkkailua?

Kuuluuko loppuvuodesta kaupoissa joululaulut vai koronakuulutukset?

Paljon kysymyksiä ilman vastauksia. Koskaan ei ole voinut olla varmaa mistään, mutta tässä ajassa se korostuu. Näytetään kysymysmerkeiltä ja ahdistutaan yhdessä.

Tuntuu, että olen selvinnyt vähällä koronasta, ainakin tähän mennessä; työt ovat jatkuneet, ystäviin voin pitää yhteyttä pihalla ja etäyhteyksin, pystyn nayttimaan lisääntyneestä omasta ajasta, olen viettänyt enemmän aikaa läheisteni kanssa. Minulla on puoliso, jonka kanssa olla. Ei tarvitse olla yksin. Monella ei ole asiat yhtä hyvin. Ei todellakaan. 

Jotkut nauttivat tästä ajasta, toiset kärsivät. Joihinkin se ei ole vaikuttanut oikeastaan mitenkään. Jotkut ovat tarkkoja hygieniastaan, toiset kieltävät koronan olemassaolon. "Se on vain julma salaliitto, ei syytä huoleen." Ihmisillä on erilaisia selviytymiskeinoja. Niitä on ihan mielenkiintoista tarkkailla.

Minun selviytymiskeinonani on ahdistus. En uskalla kohdata todellisia tunteitani. Tunteiden päällä on ajattelu. Yritän ratkoa tunteitani loogisella päättelyllä. Uskon siis sisimmässäni, että voin poistaa epämiellyttävän epämääräisen oloni ajatuksen voimalla. Silkkaa turhuutta, tiedän. Silti ahdistaa. 

Millainenhan olisi ahdistukseni volyymi ilman lääkettä?

Aikaisemmassa kirjoituksessa olin kiitollinen koronalle. Enää en voisi kirjoittaa samaa tekstiä. Annan sen kuitenkin olla poistamatta sitä, sillä yritän sallia itselleni keskeneräisyyden.