Kesken

Tieto siitä, että pitäisi välittömästi tehdä radikaaleja, globaaleja muutoksia, jotta voitaisiin hillitä ilmaston lämpenemistä niin, ettei se nouse kahta celsiusastetta, aiheuttaa minulle ilmastomasennusta. Koskaan ei ole puhuttu ilmastosta näin paljon kuin nykyään. Hairahtuu joskus tässä kuplassa miettimään, että maapallo pelastuu, koska ilmastotalkoot ovat käynnissä! Maailman varat hupenevat kuitenkin tänä päivänä loppuun aina vain nopeammin edellisvuoteen verrattuna. Olemme kuin valtava laiva, joka lipuu kohti edessä näkyvää karia, liian nopeasti ja varmasti. Muutokset ovat hitaita prosesseja, eikä meillä ole aikaa hitaisiin prosesseihin. Jos jotain on tehty kauan aikaa tietyllä tavalla, on hankala muuttaa tapoja; aloittaminen on vaikeaa, alkuinnostuksen lopahtamisen jälkeiseen uusiin tapoihin totuttelu vaatii jo enemmän tahdonvoimaa. Lipsahdukset ja sen jälkeinen taantuminen. Täytyy olla voimakas sisäinen syvämotivaatio, jotta pystyy tekemään elämänmittaisia muutoksia. Mistä sell

Toissapäivänä herätessäni tunsin pitkästä aikaa olevani ilonen. Alko kummastuttaa, mistä moinen tunne on putkahtanut. En löytänyt mitään erityistä syytä. Ihmettelin ääneen, ettei ahista mikään. Mikä minulla on? Rupesin miettimään, milloin tämä lähtee pois. Ilmaantuuko enää uudestaan? Tyyntä myrskyn edellä? Mitä kamalaa seuraavaksi tapahtuu? Huomasin, miten vaikea on nauttia hyvästä olosta, peläten heti menettäväni sen. Ajatukset suuntautuvat tuleviin vastoinkäymisiin uskoen, että selviydyn paremmin seuraavasta alamäestä, kun en nauti liikaa. Minulle ahdistus ja surumielisyys ovat tuttuja ja turvallisia tunteita. Tämmöinen harvinainen vieras oudoksuttaa ja hämmentää. Eilen hätäännyin, että olenko saamassa manian. Yritin rauhoittaa itseäni innostuneisuudesta ajattelemalla surullisia asioita. Helpotti. Kai se on luonnollista, että uuden äärellä ihminen alkaa pelätä. Ei osaa suhtautua uuteen tulokkaaseen. Suojelumekanismit heräävät. Ilosta on tullut vuosien varrella minulle turvaton ol