Kesken

Olen pitkään elänyt siinä uskossa, että tunteet ovat ne, joita pelkään eniten. Huomaankin juosseeni lujempaa karkuun ajatuksiani . Olen ollut melkoisella karkumatkalla. Ajatuksia tulee päivässä 50 000 - 80 000 kappaletta. Pidän pienen hiljaisen hetken kaikelle sille energialle ja ajalle, jonka olen tuhlannut. Tuntuu kummalliselta ja häpeälliseltä todeta, että pelkään ajatuksiani. Toisaalta, kun asiaa hieman pohdiskelee, ymmärrän itseäni: 1. Ihmisen aivot ovat jo valmiiksi syntyessään, evoluution muokkaamina, herkkiä havaitsemaan uhkia ja vaaroja, jotta ihminen pystyisi niiltä mahdollisimman hyvin suojautumaan. 2. Ikävät elämäntapahtumat ja traumat saavat ihmisen aivot muokkautumaan vielä herkemmiksi uhkien havaitsijoiksi. 3. Aivojen raportoidessa tarkkaan mahdollisia vaaroja ympäriltä, keho tuottaa stressihormoneita, mikä tuntuu ahdistavalta. 4. Pelko ja ahdistus tuntuvat epämiellyttäviltä. 5. Epämiellyttäviä tunteita ei halua kokea, joten niistä haluaa eroon. 6. Kun jostakin a...

Elämä tuo eteen vaikka minkä näköisiä ongelmia ja haasteita. Koskaan ei voi tietää, mitä elämä eteen tuo; oli ne sitten hyviä, neutraaleja tai ei niin mukavia asioita. Olen usein miettinyt, onko elämä elämisen arvoista. Kuitenkin elän, joten näyttäisi siltä että se on. Monelle pettymyksen kestäminen on suuri haaste. Eihän se ole kivaa, jos pettyy elämässä. Lapsena saattaa pettyä, kun ei saakaan mielikarkkia kaupasta tai toivomaansa lelua joululahjaksi. Tai ei onnistukaan tekemään kuperkeikkaa, vaikka niin oli halunnut. Tuntuu musertavalta. Aikuinen kamppailee samoista asioista kovemmilla panoksilla. Ollaan pettyneitä itseemme. En saanutkaan haluamaani elämää. Jos ihminen saa oppia rauhassa kestämään kivuliaita elämän haastekohtia uskon, että aikuisena pettymysten sietäminen on helpompaa. Jos ihminen joutuu kohtaamaan elämän karun puolen liian varhain, aikuisuus on viheliäisempää. Pettymykset ovat musertavampia. Saattaa tuntua, että epäonnistumiset johtuvat omasta huonommuudesta, ...

Aloitus on aina minulle vaikeaa. Niin oli tämän bloginkin kanssa. Tuntui, että olen aivan kesken, liian kesken lähtäkseni kirjoittamaan. Ajatukset muuttuivat jonkin ajan kuluttua toisenlaiseksi; en ole koskaan valmis kirjoittamaan blogia, joten voin hyvin aloittaa. Ajattelin ensin, että kirjoitan, kun olen vapautunut ahdistuksesta. Mutta eihän se olisi kenellekään mielekästä luettavaa - lukea siitä, kuinka joku tyyppi on onnellisesti irtaantunut kahleista, ja pystyy nyt vapaana elämään erittäin menestyksekkäästi. Itse en ainakaan jaksaisi lukea kahta lausetta pidemmälle. Tahdon kirjoittaa keskeneräisenä, en valmiina. Minulla on todettu yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, joka vaikeuttaa elämääni vaihtelevasti. Diagnoosille tyyppillistä on, että ihminen potee tuskaista olotilaa, ahdistusta, ja kokee heikosti pystyvänsä hallitsemaan sitä. Tähän häiriöön on yleistä keholliset, tympeät ahdistusoireet (esim. sydämentykytys, vapina, kylmän väreet, rintakipu, ihon puutuminen ja pistely) se...