Vihaisia ajatuksia elämästä

Näin unta viime viikolla, että riitelin puolisoni kanssa. Suutuksissani laitoin puolisoni kenttään ja väänsin hänen naamaansa niin, että sattui. Tuli karmea syyllisyys. Herätessäni unesta huokaisin ääneen helpotuksesta, ettei se ollutkaan totta. Jäin miettimään näkemääni. Onko minulla patoutunutta vihaa, joka puskee uniini? Olen ollut viime päivinä ärtynyt. Mieleeni on tulvinut muistot yläasteelta ja lukiosta, jolloin olin erittäin vihainen ihmisille, elämälle ja koko maailmalle.

Yläasteella jaoimme ystäväni kanssa elämäntuskaamme, ja aloimme vihata kaikkea. Saimme vihasta paljon voimaa, ja tunsimme olevamme muiden yläpuolella. Ihmiset olivat typeriä ja pahoja. Itsekkäitä! Vihasimme koko ihmiskuntaa. Ajattelimme, että ihmiset ovat kaiken pahan alku ja juuri; saisivat kuolla kaikki pois. Ovat aiheuttaneet ilmastonmuutoksen. Haluavat tieten tahtoen lisätä elämään kurjuutta, vaikka elämä on hankalaa jo muutenkin. Synnyttävät tänne lapsia kärsimään. Jos minulla olisi silloin ollut mahdollisuus nappia painamalla räjäyttää kaikki taivaan tuuliin, olisin sen tehnyt. (Enää en räjäyttäisi, älkää huoliko). Karttuvan tiedon myötä opin aina vain enemmän ja enemmän ihmisten pahuudesta; orjuuttamisesta, alistamisesta, tapoista, lahtauksista, joukkomurhista, raiskauksista, kiusaamisesta, pommituksista, kiduttamisesta, vainoamisesta, kidnappauksesta, pedofiliasta, nöyryyttämisestä, valehtelusta, uhkailusta, sotimisista, saastuttamisesta, hakkaamisista, ryöstämisistä. Ja koska kuuluin tavallaan tähän samaan porukkaan (=ihmisiin), jotka tällaisia julmuuksia tekee, esille pulpahti itseviha.

Lukiossa irtaannuin ystävästäni hiljalleen kasvaessamme eri suuntiin. Silti vihaisia ajatuksia vilisi päivittäin päässäni tuhansittain. Kutsuin silloin vihaani, pelkojani ja suruani vitutukseksi. Ajattelin, että kaikkia ihmisiä vituttaa samalla tavalla. Kerran ruotsin tunnille odottaessani tunsin, kuinka päässäni humisi ja sykki veri. Vitutti niin paljon että meinasi pää räjähtää.

Viimeistään lukion jälkeen välivuotenani halusin tosissani irtaantua vihasta. Pureuduin katkeroittaviin ajatusmalleihini, kirjoitin päiväkirjaa, luin elämäntaito-oppaita, ja aloin työstää suhtautumistapaani ihmisyyttä kohtaan. Mietin, onko itsekkyys sittenkään niin pahasta kuin olin sitä tähän asti ajatellut. Ovatko kaikki ihmiset tasavertaisesti yhtä pahoja? Ovatko ihmiset joko hyviä TAI pahoja. Voisiko asiaa ajatella vähemmän mustavalkoisesti?

Emme ole syntyneet kukaan tänne tieten tahtoen. Jokaiselle meille annetaan tietyt kortit, joilla pelata; geenit, perimä, kasvuympäristö, vanhemmat, kasvatus. Joku syntyy tänne psykopaatiksi, toinen sairastuu lapsuudessa vakavaan sairauteen. Toinen saa onnellisen lapsuuden, toista hakataan kotona. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Toimimme kaikissa tilanteissa parhaalla mahdollisella tavalla oman tietämyksen ja voimavarojen mukaan. Joku pystyy suremaan läheisen menettämistä itkemällä ja keskustelemalla läheisten ystävien kanssa, toinen sulkeutuu ja katkeroituu. Toinen purkaa katkeroitumisen päiväkirjoihin, toinen tappaa naapurin. Sietämättömät tilanteet voivat saada ihmisen tekemään hätiköityjä päätöksiä, joita katuvat myöhemmin. Toiset eivät kadu ollenkaan.

Yllä mainittujen oivallusten myötä sain huojennusta myös siitä, kun hyväksyin ihmisten itsekkyyden, mukaan lukien omani. Hyväksyin, että kaikki ihmiset ovat itsekkäitä; olemme tulleet tänne selviytymään. Selviytyminen helpottuu, kun tekee muiden kanssa yhteistyötä. Ja omasta hyvinvoinnista huolehtiminen edistää muiden etua. Mitä tahansa ihminen tekeekään, se on loppujen lopuksi itsekäs, omaa selviytymistä edistävä valinta. Hyväntekeväisyyden tekemisestä ihmiset saavat usein mielihyvää. Elleivät saa, eivät sitä sitten tee. Jos tekee hyväntekeväisyyttä tai miellyttää toisia oman hyvinvoinnin kustannuksella, suosittelen tässä kohtaa kysenalaistamaan omaa toimintaa. Vaikka ihmiset ovat vain omaa etuaan tavoittelevia yksilöitä, meiltä löytyy empatia ja myötätunto (ellei ole psykopaatti). Nämä mahdollistavat toisen auttamisen ja aidosti kiinnostuneiden "Mitä kuuluu?" -kysymysten esittämisen. Empatian avulla yhteistyössä kyhätty elämän selviytymissunnnitelma on vaivattomampaa. Katkerana yhteistyön ylläpitäminen vie enemmän energiaa, ja hankaloittaa selviytymistä.

Puhdasta altruismia mielestäni ei ole. Vaikka ihminen hyppäisi junan alle pelastaakseen ventovieraan, hän on jo lähtökohtaisestikin halunnut kuolla, tai ehkä havitteli sillä jonkinlaista arvostusta. Jos jollekin on erittäin tärkeää pysyä hengissä, sitä ei ole hyppäämässä junan alle. Ellei sitten joku ole pakottanut tai aivopessyt siihen.

Voisin kiteyttää vihan syntyvän siitä, että elämä ei mennyt niinkuin olisi tarvinnut ja halunnut. Pettyy, kun unelma ei toteudukaan. Suivaannuttaa, kun joku kohtelee sinua tai läheisiäsi epäoikeudenmukaisesti. Turhauttaa, kun kovasta yrityksestä huolimatta asiat kusahtavat. Tulee kateelliseksi kun toisella menee paremmin kuin itsellä, ts. toisella on jotain, mitä sinä olisit halunnut tai tarvinnut. Tapahtuu siis jotain, mikä vahingoittaa itseä jollain tapaa. Tuntee turvattomuutta. Pelkää. Ajattelee ansaitsevansa parempaa. On jäänyt vaille jostain tärkeästä selviytymisen kannalta. Tarvitsee voimaa puolustaakseen itseään.

Kuopion tapahtumat ja ilmastokokoukset ovat nostattaneet nuoruusaikaisen vihaisuudeni pintaan. Vaikka olen käsitellyt ihmisyyden itsekkyysasiaa en tiedä, pystynkö vieläkään hyväksymään ihmisyyden pimeää puolta. Vaikka kaikki eivät pysty hirmutekoihin, ihmisyys kuitenkin voi taipua sellaiseen. Mutta tarvitseeko kaikkea hyväksyä? Voiko elämään olla tyytyväinen, vaikka välillä pulpahtaa esille viha elämää kohtaan?

Veljeni sairastuminen tiputti minut vakaalta asfalttitieltä upottavaan suohon. Minulla ei ollut kymmenvuotiaana kykyä  käsitellä tilannetta, eikä minua autettu tunteideni kanssa. Jatkoin elämää kuten siihenkin asti. Kasvoin pelon, surun ja vihan kanssa. Pidin näitä tunteita elämään kuuluvina. Ajattelin, että kaikki tuntevat tällaista; elämä vain on kurjaa, sietämistä päivästä toiseen. Elämän realiteetit tulivat liian varhain ilmi. Perusturvallisuudentunteelle oli sanottu heipat. Tulin vihaiseksi elämän epävarmuudelle ja epäoikeudenmukaisuudelle. Purin vihaani ihmisiin ajatellen, ihmiset tekevät karusta maailmasta vielä karumpaa omalla itsekkyydellään. Viha täytyi kohdistaa johonkin. Epämääräinen vihaisuus ilman kohdetta on tuskallista. Sain ajoittaista helpotusta voimallisesta vihasta, vaikka sisimmässäni tunsin olevani kaikkien perusonnellisten ihmisten alapuolella. Rämmin nuoruuteen kuuluvat etapit kuten kaikki muutkin. Nielin itkuni ja peitin vihani. Ylitin itseni joka päivä. Taistelin. Rakensin valtavat suojamuurit ympärilleni. Sain vihasta valtavasti voimaa avuttomuudentunteeseeni.

Vaikka olen tänä päivänä vakityössä, sitoutuneessa parisuhteessa ja mahtavien pitkäaikaisten ystävieni ympäröimänä, en koe sisimmässäni olevani turvassa. Olen turvassa, mutta en ole. Mitä vain voi tapahtua milloin vain, enkä voi hyväksyä tätä. En voi itse olla loppujen lopuksi määrittelemässä sitä, mitä minulle tai läheiselleni, tai maapallolle tulevaisuudessa tapahtuu. Tämä aiheuttaa minulle avuttomuutta ja hätää. Epävarmuutta ja pelkoa. Ihmiset tekevät julmia tekoja kaikkialla. Hankaloittavat jo valmiiksi epävarmaa ja pelottavaa elämää omilla itsekkäillä valinnoillaan. Ihmiset ovat typeriä, laiskoja, tietämättömiä ja ajattelemattomia.

En jaksaisi olla enää vihainen.