Kesken

Maailma on sekaisin. Näin tämän tilanteen tulevaksi jo alkuvuodesta. Muut ovat tulleet ahdistuksessa jäljessä. Suurin osa ihmisistä ottaa asiat hetki kerrallaan. Minä otan kymmenen askelta edempänä. Tällä kertaa ennakkohuoleni osoittautui todeksi. Olen löytänyt koronasta monia hyviä puolia; ilmasto puhdistuu, etätyö kehittyy, saa omaa aikaa, perheellisillä mahdollisuus viettää enemmän aikaa perheensä kanssa, ihmiset pysähtyvät, keksivät luovia ratkaisuja, miettivät omaa arvomaailmaansa, tekevät enemmän yhteistyötä,... Mutta tilanne on myös ahdistava. Pelkään riskiryhmään kuuluvien läheisteni puolesta. Surettaa globaali paniikki ja ahdistuneisuus. Huolehdin sitä, että mitä sitten tapahtuu kun alkuhuuma koululaisilla kotiin jäämisestä laantuu? Eivät saa nähdä kavereita, tulee tylsää, alkaa masentaa ja ahdistaa? Entä yksinäiset ihmiset. Heillä ei ole mahdolllisuutta mennä nyt ryhmiin tapaamaan ihmisiä. Kuoleman portteja kolkuttelevat ikäihmiset eivät viimeisillä päivillään saa livenä ta

Minulla on ollut koko ikäni pelko, jota en ymmärrä. Se saattaa tulla milloin vain, ja haitata senhetkistä oloani. Se muistuttaa hieman paniikkia, mutta toistaiseksi en ole vielä saanut varsinaista paniikkikohtausta. Kun väkisin suuntaan ajatukseni pelon aikana toisaalle, se hiipuu hiljalleen noin 20 minuutissa. Asia jota pelkään on, että jokin asia menee rikki. Joo. Pienenä pelkäsin auton renkaiden pamahtavan, kun matkustimme mummolaan koko perheellä, auton ollessa täynnä tavaraa. Pelkäsin, että mummun kännykän kaijutin rupeaa särisemään, kun soittoääni soi niin lujalla. Laskeutuessamme lomakohteemme lentokentälle pelkäsin, että suhteessa koneeseen pienet renkaat paukahtavat. Lukioikäisenä pelkäsin, että koulun seinät murtuvat painavan oven rämähtäessä kiinni. Pelkäsin, että mökkimme laituri ei kestä koko perheemme painoa päiväkahvilla. Pelotti, että kaverin kirjahylly räsähtää painavien kirjojen vuoksi. Ihmisten käyttäessä piikkikorkokenkiä pelkäsin, että ohut korko napsahtaa poik