Kesken

Pelottaa, että sattuu jotain ikävää. Vakavasti sairastuminen pelottaa. Yksin jääminen, epäonnistuminen, vaikeuksiin joutuminen, psykoosi, rakkaan menettäminen. Ei pelätä sitä mitä tapahtuu, vaan sitä mitä sen jälkeen tunnemme. Mitä me oikein tunteissa pelätään? Sitäkö, että tunteet musertavat meidät alleen? Masennumme, jäämme sängynpohjalle makaamaan, emme kykene menemään töihin tai kouluun, lamaannumme. Ehkä pelkäämme menettävämme itsekontrollin, jonka seurauksena hävettää? Tai jos menemme paniikkiin tai todellisuudentaju hämärtyy ja tuntuu avuttomalta? Tunteisiin ei kuole (ainakaan tervesydäminen ja -verisuoninen ihminen). Vaikka paniikkikohtaus iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta, sydän sykkisi raivona rinnassa ja hiki valuisi norona ihohuokosista, voi ajatuksissa kuvitella, että nyt tuli loppu. Mutta kuitenkaan sitä ei kuole. Vaikka haluaisi. Toinen tärkeä itselle muistutettava asia vaikeiden tunteiden hetkellä on, ettei mikään tunne säily ikuisuuksiin. On melko tyypillist

Tiedätkö sen tunteen, kun pitkään on mennyt tasaisesti ja kohtuullisen hyvin arki. Elämä soljuu omalla painollaan. Tuntuu jopa ihan hyvältä elämä. Sitten mieleen kantautuu huoliajatuksia. Entä jos tämä hyvä elämänvaihe menee ohitse? Mitä huolia joudun kohtaamaan? Alkaa hyvän keskellä pelottaa. Sitten muistat, mikä on aikaisemmin auttanut huoliin, ja alat puuhailemaan sen parissa. Huomaat, ettei sekään auta. Itsepintaiset murheet tuntuvat pysyttelevän edelleen mielessä. Pysähdyt ja mietit, olisiko parempi itsemyötätuntoisesti auttaa itseä, ja suunnata huomio jonnekin muualle. Kuitenkin huolet edelleen sykkivät jossain taustalla, sydämen pamppailu ei jätä rauhaan. Ajattelet; ehkä sittenkin on parempi, jos pysähtyy omien ajatusten ja tunteiden äärelle karkuun juoksematta. Vaikka tuntuu epämiellyttävältä, istut olojesi kanssa mahdollisimman hyväksyvästi. Helpottaa ehkä jonkin verran. Pystyt nukahtamaan. Aamulla tuntuu paremmalta, eikä töissä tai koulussa murheet niin valtaa mielen, kun on

Elämä tuo eteen vaikka minkä näköisiä ongelmia ja haasteita. Koskaan ei voi tietää, mitä elämä eteen tuo; oli ne sitten hyviä, neutraaleja tai ei niin mukavia asioita. Olen usein miettinyt, onko elämä elämisen arvoista. Kuitenkin elän, joten näyttäisi siltä että se on. Monelle pettymyksen kestäminen on suuri haaste. Eihän se ole kivaa, jos pettyy elämässä. Lapsena saattaa pettyä, kun ei saakaan mielikarkkia kaupasta tai toivomaansa lelua joululahjaksi. Tai ei onnistukaan tekemään kuperkeikkaa, vaikka niin oli halunnut. Tuntuu musertavalta. Aikuinen kamppailee samoista asioista kovemmilla panoksilla. Ollaan pettyneitä itseemme. En saanutkaan haluamaani elämää. Jos ihminen saa oppia rauhassa kestämään kivuliaita elämän haastekohtia uskon, että aikuisena pettymysten sietäminen on helpompaa. Jos ihminen joutuu kohtaamaan elämän karun puolen liian varhain, aikuisuus on viheliäisempää. Pettymykset ovat musertavampia. Saattaa tuntua, että epäonnistumiset johtuvat omasta huonommuudesta,

Aloitus on aina minulle vaikeaa. Niin oli tämän bloginkin kanssa. Tuntui, että olen aivan kesken, liian kesken lähtäkseni kirjoittamaan. Ajatukset muuttuivat jonkin ajan kuluttua toisenlaiseksi; en ole koskaan valmis kirjoittamaan blogia, joten voin hyvin aloittaa. Ajattelin ensin, että kirjoitan, kun olen vapautunut ahdistuksesta. Mutta eihän se olisi kenellekään mielekästä luettavaa - lukea siitä, kuinka joku tyyppi on onnellisesti irtaantunut kahleista, ja pystyy nyt vapaana elämään erittäin menestyksekkäästi. Itse en ainakaan jaksaisi lukea kahta lausetta pidemmälle. Tahdon kirjoittaa keskeneräisenä, en valmiina. Minulla on todettu yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, joka vaikeuttaa elämääni vaihtelevasti. Diagnoosille tyyppillistä on, että ihminen potee tuskaista olotilaa, ahdistusta, ja kokee heikosti pystyvänsä hallitsemaan sitä. Tähän häiriöön on yleistä keholliset, tympeät ahdistusoireet (esim. sydämentykytys, vapina, kylmän väreet, rintakipu, ihon puutuminen ja pistely) se