Tuntuu kuin en voisi tehdä ahdistukselleni mitään

Tiedätkö sen tunteen, kun pitkään on mennyt suurin piirtein tasaisesti ja kohtuullisen hyvin arki. Elämä soljuu omalla painollaan. Tuntuu jopa ihan hyvältä elämä. Sitten mieleen kantautuu huoliajatuksia. Entä jos tämä hyvä elämänvaihe menee ohitse? Entä kun se tapahtuu? Mitähän huolia joudun kohtaamaan? Alkaa hyvän keskellä pelottaa. Sitten muistat, mikä on aikaisemmin auttanut huoliin, ja alat puuhailemaan sen parissa. Huomaat, ettei sekään auta. Itsepintaiset murheet tuntuvat pysyttelevän edelleen mielessä. Pysähdyt ja mietit, olisiko parempi nyt itsemyötätuntoisesti auttaa itseä, ja suunnata huomio jonnekin muualle. Ei ole hyvä stressata nyt viikonloppuna. Kuitenkin huolet edelleen sykkivät jossain taustalla, sydän ehkä sykkii, ja ajattelet, että ehkä sittenkin on parempi, jos pysähtyy omien ajatusten ja tunteiden äärelle karkuun juoksematta. Vaikka tuntuu epämiellyttävältä, istut olojesi kanssa mahdollisimman hyväksyvästi. Helpottaa ehkä jonkin verran. Pystyt nukahtamaan. Aamulla tuntuu paremmalta, eikä töissä tai koulussa murheet niin valtaa mielen, kun on muuta ajateltavaa. Illalla kotiin saavuttua rulianssi alkaa alusta.

Tällainen kuvio on minulle varsin tuttua. Kun menee tarpeeksi hyvin tarpeeksi kauan, sitä jo alkaa  jännittää, milloin seuraava murheenaihe tulee vastaan. Ajatukset lähtevät laukalle. Vaikka loogisesti ajattelisikin, että hei, tämä on turhaa, en voi asialle yhtikäs mitään; ongelmaa ei voi nyt ratkaista, joten turha murehtia, voin lakata murehtimasta. Se on kuin kamppailisi sumopainijaa vastaan, kun yrittää olla lempeän jämäkkä ja napakka, ja sanoa omalle pääkopalle, miten asiat oikeasti ovat. Silti murheet jyskyttävät itsepäisesti päässä. Yleensä juuri silloin, kun olisi aikaa ja mahdollisuutta pysähtyä ja palautua alkuviikon raadannasta.

On erittäin turhauttavaa se, että tietää todella, mikä on itselle totta ja arvojen mukasta, mutta huolet silti jyräävät päälle. Miltei raivostuttaa, kun on lukenut lukuisia elämäntaitokirjoja motivoituneena, tehden itselle tärkeitä muistiinpanoja, palannut niihin aika ajoin, kirjoittanut satoja sivuja päiväkirjaa reflektoidakseen itseä syväluotaavasti, käynyt 1,5 vuotta terapiassa olemassa mahdollisimman rehellinen itselle, tutustunut itseeni arvokysymysten kautta, lukenut täsmävinkkejä ahdistuneisuuteen, kokeillut keinoja käytännössä, koonnut itselleni ensiapupakkauksen vaikeisiin hetkiin, jutellut avopuolison, vanhempien ja ystävien kanssa kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan väliltä, meditoinut, rukoillut epätoivoisilla hetkillä... Tehnyt kaiken, minkä osaa. Ja silti tuntuu, että on toisinaan hyvin avuton oman ahdistuksen varjossa.

Toisaalta, millaista elämää oikein havittelen? Joskus hämärtyy se, mikä on yleistyneen ahdistuneisuushäiriöön kuuluvaa tuskaisuutta ja mikä taas ihan normaaliin ihmisenä olemiseen liittyvää. Luulen, että kohtuuton ja suhteeton huolestuneisuus olisi tätä diagnoosiini kuuluvaa oirehdintaa, joten seuraava pohtimisen aihe onkin, jäänkö aina tällaiseksi hermokimpuksi? Koenko aina enemmän ahdistusta kuin he, jolla ei ole mielenterveyshaasteita?

Tuntuu, että aina on jokin asia, mistä olen huolissani. Välillä olen miltei toivoton omien ajatusten ja tuntemusten edessä, ja huomaan silloin ajattelevani, etten voi tehdä ahdistukselleni mitään. Tällaiseksi jään. Olen perusluonteeltani sinnikäs ja tahdonvoimainen, joten avuttomuus omien ajatusten ja tuntemusten edessä tuntuu toisinaan musertavalta.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mikä ihmeen ilo?

Toivo lapsettomuudesta

Ymmärryksestä