Tuntuu kuin en voisi tehdä ahdistukselleni mitään
Tiedätkö sen tunteen, kun pitkään on mennyt tasaisesti ja kohtuullisen hyvin arki. Elämä soljuu omalla painollaan. Tuntuu jopa ihan hyvältä elämä. Sitten mieleen kantautuu huoliajatuksia. Entä jos tämä hyvä elämänvaihe menee ohitse? Mitä huolia joudun kohtaamaan?
Turhauttaa, että tietää todella, mikä on itselle totta ja arvojen mukasta, mutta huolet silti jyräävät päälle. Raivostuttaa, kun on lukenut lukuisia elämäntaitokirjoja motivoituneena, tehden muistiinpanoja, palannut niihin aika ajoin, kirjoittanut satoja sivuja päiväkirjaa reflektoidakseen itseä syväluotaavasti, käynyt 1,5 vuotta terapiassa olemassa mahdollisimman rehellinen itselle, tutustunut itseen arvokysymysten kautta, lukenut täsmävinkkejä ahdistuneisuuteen, kokeillut keinoja käytännössä, jutellut avopuolison, vanhempien ja ystävien kanssa kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan väliltä, meditoinut, rukoillut epätoivoisilla hetkillä... Tehnyt kaiken, minkä osaa. Ja silti tuntuu, että on avuton ahdistuksen varjossa.
Toisaalta, millaista elämää oikein havittelen? Joskus hämärtyy se, mikä on yleistyneen ahdistuneisuushäiriöön kuuluvaa ja mikä taas ihan normaaliin ihmisenä olemiseen liittyvää tuskaisuutta. Luulen, että kohtuuton ja suhteeton huolestuneisuus on diagnoosiini kuuluvaa oirehdintaa, joten seuraava pohtimisen aihe onkin, jäänkö aina tällaiseksi hermokimpuksi? Koenko aina enemmän ahdistusta kuin he, jolla ei ole mielenterveyden haasteita?
Tuntuu, että aina on jokin asia, mistä olen huolissani. Usein tuntuu, etten voi ahdistukselleni mitään. Tällaiseksi jään.
Alkaa hyvän keskellä pelottaa.
Sitten muistat, mikä on aikaisemmin auttanut huoliin, ja alat puuhailemaan sen parissa. Huomaat, ettei sekään auta. Itsepintaiset murheet tuntuvat pysyttelevän edelleen mielessä. Pysähdyt ja mietit, olisiko parempi itsemyötätuntoisesti auttaa itseä, ja suunnata huomio jonnekin muualle. Kuitenkin huolet edelleen sykkivät jossain taustalla, sydämen pamppailu ei jätä rauhaan. Ajattelet; ehkä sittenkin on parempi, jos pysähtyy omien ajatusten ja tunteiden äärelle karkuun juoksematta. Vaikka tuntuu epämiellyttävältä, istut olojesi kanssa mahdollisimman hyväksyvästi. Helpottaa ehkä jonkin verran. Pystyt nukahtamaan. Aamulla tuntuu paremmalta, eikä töissä tai koulussa murheet niin valtaa mielen, kun on muuta ajateltavaa. Illalla kotiin saavuttua rulianssi alkaa alusta.
Tällainen kuvio on minulle varsin tuttua. Kun menee tarpeeksi hyvin tarpeeksi kauan, sitä alkaa jännittää, milloin seuraava murhe tulee vastaan. Ajatukset lähtevät laukalle. Vaikka loogisesti ajattelisikin, että hei, tämä on turhaa, en voi asialle yhtikäs mitään; ongelmaa ei voi nyt ratkaista, joten turha murehtia, voin lakata murehtimasta. Silti murheet jyskyttävät itsepäisesti päässä. Yleensä juuri silloin, kun olisi aikaa ja mahdollisuutta pysähtyä ja palautua raadannasta.
Tällainen kuvio on minulle varsin tuttua. Kun menee tarpeeksi hyvin tarpeeksi kauan, sitä alkaa jännittää, milloin seuraava murhe tulee vastaan. Ajatukset lähtevät laukalle. Vaikka loogisesti ajattelisikin, että hei, tämä on turhaa, en voi asialle yhtikäs mitään; ongelmaa ei voi nyt ratkaista, joten turha murehtia, voin lakata murehtimasta. Silti murheet jyskyttävät itsepäisesti päässä. Yleensä juuri silloin, kun olisi aikaa ja mahdollisuutta pysähtyä ja palautua raadannasta.
Turhauttaa, että tietää todella, mikä on itselle totta ja arvojen mukasta, mutta huolet silti jyräävät päälle. Raivostuttaa, kun on lukenut lukuisia elämäntaitokirjoja motivoituneena, tehden muistiinpanoja, palannut niihin aika ajoin, kirjoittanut satoja sivuja päiväkirjaa reflektoidakseen itseä syväluotaavasti, käynyt 1,5 vuotta terapiassa olemassa mahdollisimman rehellinen itselle, tutustunut itseen arvokysymysten kautta, lukenut täsmävinkkejä ahdistuneisuuteen, kokeillut keinoja käytännössä, jutellut avopuolison, vanhempien ja ystävien kanssa kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan väliltä, meditoinut, rukoillut epätoivoisilla hetkillä... Tehnyt kaiken, minkä osaa. Ja silti tuntuu, että on avuton ahdistuksen varjossa.
Toisaalta, millaista elämää oikein havittelen? Joskus hämärtyy se, mikä on yleistyneen ahdistuneisuushäiriöön kuuluvaa ja mikä taas ihan normaaliin ihmisenä olemiseen liittyvää tuskaisuutta. Luulen, että kohtuuton ja suhteeton huolestuneisuus on diagnoosiini kuuluvaa oirehdintaa, joten seuraava pohtimisen aihe onkin, jäänkö aina tällaiseksi hermokimpuksi? Koenko aina enemmän ahdistusta kuin he, jolla ei ole mielenterveyden haasteita?
Tuntuu, että aina on jokin asia, mistä olen huolissani. Usein tuntuu, etten voi ahdistukselleni mitään. Tällaiseksi jään.
Kommentit
Lähetä kommentti