Pelottavat tunteet

Monesti puhutaan, että vakavasti sairastuminen pelottaa, tai että oma ydinpelko on yksin jääminen. Kyllä varmasti näin onkin, mutta ajattelen, että mitä tahansa elämässä tapahtuukin, itse tapahtuma ei sinänsä ole ikävä tai merkityksellinen ennen kuin siihen liittyy tunteita. Periaatteessa siis voisi kiteyttää asian niin, ettei me itse tapahtumia pelätä, vaan siihen liittyviä epämiellyttäviä tunteita.

Omaan sairastumiseen voi liittyä esimerkiksi surun, katkeruuden ja pelon tunteita. Yksin jäämiseen ahdistusta, ulkopuolisuutta, ikävää, vihaa ja avuttomuutta. Hyvin epämiellyttäviä tunteita.

Mitä me oikein tunteissa pelätään? Sitäkö, että tunteet musertavat meidät alleen? Masennumme, jäämme sängynpohjalle makaamaan, emme kykene menemään töihin tai kouluun, lamaannumme. Ehkä pelkäämme menettävämme itsekontrollin toisten edessä? Ahdistaa, hävettää. Tai jos menemme paniikkiin tai todellisuudentaju hämärtyy? Pelottaa, kummastuttaa, tuntuu avuttomalta.

Tunteisiin ei kuitenkaan kuole (ainakaan tervesydäminen ja -verisuoninen ihminen). Vaikka paniikkikohtaus iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta, voi ajatuksissa kuvitella, että nyt tuli loppu. Mutta kuitenkaan sitä ei kuole. Vaikka ahdistaisi kuinka paljon; sydän sykkisi raivona rinnassa ja hiki valuisi norona kainalosta; ei kuole.

Toinen tärkeä muistettava asia vaikeiden tunteiden hetkellä on, ettei mikään tunne säily ikuisuuksiin. On melko tyypillistä ajatella ahdistuksen kourissa, ettei tämä tunne lopu ikinä. Mutta aina se on loppunut. Kuten riemu lottovoitosta lievenee ajan kanssa, myös äärimmäisen vaikeatkin tunteet haalistuu ennen pitkää.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Toivo lapsettomuudesta

Mikä ihmeen ilo?

Elämässä on kestämistä