Pelko jolle en voi mitään

Minulla on ollut koko ikäni pelko, jota en ymmärrä. Se saattaa tulla milloin vain, ja haitata senhetkistä oloani. Se muistuttaa hieman paniikkia, mutta toistaiseksi en ole vielä saanut varsinaista paniikkikohtausta. Kun väkisin suuntaan ajatukseni pelon aikana toisaalle, se hiipuu hiljalleen noin 20 minuutissa.

Asia jota pelkään on, että jokin asia menee rikki. Joo.

Pienenä pelkäsin auton renkaiden pamahtavan, kun matkustimme mummolaan koko perheellä, auton ollessa täynnä tavaraa. Pelkäsin, että mummun kännykän kaijutin rupeaa särisemään, kun soittoääni soi niin lujalla. Laskeutuessamme lomakohteemme lentokentälle pelkäsin, että suhteessa koneeseen pienet renkaat paukahtavat. Lukioikäisenä pelkäsin, että koulun seinät murtuvat painavan oven rämähtäessä kiinni. Pelkäsin, että mökkimme laituri ei kestä koko perheemme painoa päiväkahvilla. Pelotti, että kaverin kirjahylly räsähtää painavien kirjojen vuoksi. Ihmisten käyttäessä piikkikorkokenkiä pelkäsin, että ohut korko napsahtaa poikki.

Nykyisin rikkoontumisenpelko voi tupsahtaa ollessani esimerkiksi isossa ihmisjoukossa. Saatan alkaa pelätä, että maa jalkojemme alla murtuu raskaan ihmismassan takia. Mikäli uppoudun ajattelemaan suurimpien kaupunkien ihmispaljoutta, pelkään asuinrakennusten sortuvan. Kuntosalilla isompien painojen iskeytyminen lattialle aiheuttaen lattian tärähtelyn vaikeuttaa omaa treeniäni, sillä pelkään lattian kantavuuden heikentyvän iskusta. Rikkoontumispelkoreaktio tuli lapsuudessa noin kerran puolessa vuodessa. Nuoruudessa niitä tuli tuplaten. Nyt aikuisena kamppailen niiden kanssa kerran kuussa. Olen yllättynyt siitä, että aikuisuudessa niitä on alkanut ilmaantua tiheämmin.

Pelkoni on outo ja hämmentävä. Jos yritän selittää sitä jollekulle, huomaan nolostuvani. Mielestäni pelkoni ei ole järkevä, mutta en voi sille mitään. Olen pohtinut itsekseni, mistä pelossani on oikein kyse.

Terapeuttini kysyi, mitä oikein pelkään. Mitä sitten, vaikka korkokenkä naphsahtaisikin poikki? -Ei mitään. Se menisi rikki, ja sitä ei voisi enää käyttää. En pelkää sitä, että korosta lähtenyt osa singahtaisi jonkun silmään. En pelkää ääntä, mikä rikkoutumisesta lähtisi. Se. Vain. Menisi. Rikki.

Pelkoni ei ole johdonmukainen. Se ei välttämättä ilmaannu, vaikka kuinka voisi olla otollinen hetki. Kuullessani uutisista kattojen sortumisvaarasta raskaan lumen johdosta, pelko ei välttämättä näyttäydy edes vähäisessäkään määrin. Joskus taas työmatkalla ajaessani rakennuksen ohi, jossa isoja parvekkeita kannattelee pelkät ohuet pylväät, saattaa syke lähteä nousemaan.

Oudointa on, etten muista lapsuudestani mitään traumaa, josta pelko olisi lähtöisin.

Terapeuttini sanoi, että pelkoreaktio syntyy, kun omiin pelkoajatuksiin alkaa uskoa totuuksina. Joku on mielestäni oikeasti menossa rikki, oikeasti luhistumassa, pinteessä, pingottuneena tai todella kohtaamassa valtavan voiman. Ajatukseeni uskomisen jälkeen alan etsiä pelolleni todisteita; kaksikerroksisen bussin lattia ei ole tarpeeksi vahva, kun natisee, tai kiikun metallinen yläosa katkeaa, kun aikuisen kiikkuessa se taipuu alaspäin.

Olen oppinut, ettei pelkoni saa niin isoja mittasuhteita, jos aiheutan painetta johonkin itse. Jos kävelen narisevalla lattialla, tiedostan paremmin sen kestävyyden. Luotan vakaammin siihen, että lattia allani on tarpeeksi vahva kannattelemaan askeliani. Pelkoni ei ilmaannu, jos jonkin on tarkoituskin mennä rikki, esimerkiksi räjähtelevät ilotulitusraketit tai hakattava pinjata. Kokokin ratkaisee; minulle ei tule ahdistava olo, jos joku katkaisee mitättömän lyijykynän. Mutta auta armias jos joku toinen kävelee narisevalla lattialla, tai syvennyn muistelemaan, miltä tuntui olla huvipuistolaitteen Mega Dropin kyydissä jarrujen vinkuessa alastulon aikana, pelko alkaa hiipiä sisuskaluihini. Materia on minusta vain materiaa, miksi siis pelkään? Ärsyttää, kun en tiedä tarkalleen mistä on kyse.

Olen huomannut, että pelko häviää heti, jos tai kun varsinainen rikkoontuminen tapahtuu. Silloin mikään ei ole enää pinteessä, paineessa, musertumassa. Silloin ei vissiin ole enää mitään pelättävää.

En ehkä pelkääkään jonkun rikkoontumista, vaan sitä, että jokin, jota en voi kontrolloida, jonka on tarkoitus pysyä ehjänä, on mielestäni liian suuren paineen alla. Pelkään musertavaa voimaa, jota en pysty hallita. Mutta miksi?

Kommentit