Kesken

Jos elämää pysähtyy miettimään, se on aika yksinkertaista. Eletään, tehdään asioita, ratkotaan ongelmia, ollaan toisten kanssa, vaihdetaan ajatuksia, kasvetaan, opitaan, syödään, juodaan, käydään vessassa, tyydytetään tarpeitamme, nukumme. Otetaan hetki kerrallaan vastaan se, mikä tulee - eletään ja tunnetaan. Jossain vaiheessa kuollaan. Kuitenkin meillä on aivot, jotka haastavat välillä meitä. Minun aivoni haastaa minua joka päivä yleistyneen ahdistuneisuushäiriön kanssa eläessäni. Olen mestari itsekritiikissä, ennakkoahdistelussa ja itseni pelottelussa. Mielikuvituksella ei ole rajoja kun miettii, mitä kaikkea voi sattua . Kun ajatukset muuttuvat totuuksiksi päässäni, ne muuttuvat huoliksi. Aiheutan tahattomasti ylimääräistä käsimystä itselleni. Joskus, vaikka kuinka yritän, en voi jättää itseäni rauhaan. On vaikea nauttia elämästä ja rauhoittua. Piinaavan ahdistuksen keskellä on vain elettävä ja siedettävä, yrittäen takoa itselle päähän, että tämä tunne menee joskus ohitse. Yrit...

Pelottaa, että sattuu jotain ikävää. Vakavasti sairastuminen pelottaa. Yksin jääminen, epäonnistuminen, vaikeuksiin joutuminen, psykoosi, rakkaan menettäminen. Ei pelätä sitä mitä tapahtuu, vaan sitä mitä sen jälkeen tunnemme. Mitä me oikein tunteissa pelätään? Sitäkö, että tunteet musertavat meidät alleen? Masennumme, jäämme sängynpohjalle makaamaan, emme kykene menemään töihin tai kouluun, lamaannumme. Ehkä pelkäämme menettävämme itsekontrollin, jonka seurauksena hävettää? Tai jos menemme paniikkiin tai todellisuudentaju hämärtyy ja tuntuu avuttomalta? Tunteisiin ei kuole (ainakaan tervesydäminen ja -verisuoninen ihminen). Vaikka paniikkikohtaus iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta, sydän sykkisi raivona rinnassa ja hiki valuisi norona ihohuokosista, voi ajatuksissa kuvitella, että nyt tuli loppu. Mutta kuitenkaan sitä ei kuole. Vaikka haluaisi. Toinen tärkeä itselle muistutettava asia vaikeiden tunteiden hetkellä on, ettei mikään tunne säily ikuisuuksiin. On melko tyypillist...