Teen elämästä vaikeampaa kuin se onkaan

Jos elämää pysähtyy miettimään, se on aika yksinkertaista. Eletään, tehdään asioita, ratkotaan ongelmia, ollaan toisten kanssa, vaihdetaan ajatuksia, kasvetaan, opitaan, syödään, juodaan, käydään vessassa, tyydytetään tarpeitamme, nukumme. Otetaan hetki kerrallaan vastaan se, mikä tulee - eletään ja tunnetaan. Jossain vaiheessa kuollaan.

Kuitenkin meillä on aivot, jotka haastavat välillä meitä. Minun aivoni haastaa minua joka päivä yleistyneen ahdistuneisuushäiriön kanssa eläessäni. Olen mestari itsekritiikissä, ennakkoahdistelussa ja itseni pelottelussa. Mielikuvituksella ei ole rajoja kun miettii, mitä kaikkea voi sattua. Kun ajatukset muuttuvat totuuksiksi päässäni, ne muuttuvat huoliksi. Aiheutan tahattomasti ylimääräistä käsimystä itselleni. Joskus, vaikka kuinka yritän, en voi jättää itseäni rauhaan. On vaikea nauttia elämästä ja rauhoittua. Piinaavan ahdistuksen keskellä on vain elettävä ja siedettävä, yrittäen takoa itselle päähän, että tämä tunne menee joskus ohitse.

Yritän kompensoida ahdistuneisuuttani kontrolloinnilla. Yritän tehdä valmisteluja tulevaan, tavoitella täydellisyyttä vältelläkseni virheitä, pyrin ennakoimaan tulevaa, valmistelen, varmistelen ja yliajattelen. Uskon kai sisimmässäni, että pystyn saamaan maailman järjestykseen, kun vain tarpeeksi huolehdin ja ylitän itseni.

Mikäli varpaillaniolosta huolimatta teen jonkun virheen, syytän itseäni rajusti. Koen tarvetta hokea useita kertoja päässäni, että olen tehnyt pahan virheen ja siitä voi joutua maksamaan kalliin hinnan - etten vain toistaisi koskaan, ikinä, enää samaa virhettä. Seuraavissa vastaavissa tilanteissa olen entistä enemmän varpaillani. Vielä enemmän peloissani että sama virhe toistuu. Jokin arjessa vastaantullut asia, joka muistuttaa edes etäisesti tekemästäni virheestäni, voi saada sydämeni muljahtamaan ympäri. Kurkkuni kuivahtamaan. Koen suurta tarvetta todistella itselleni, etten ole ihan läpimätä ihminen. Muistuttaa itselleni, että kaikki tekee virheitä. Virheet ovat väistämättömiä, inhimillisiä. Hengittää syvään, mennä eteenpäin.

Mieleni pitää huolen siitä, että aina löytyy jotain huolehdittavaa. Viikonloppuina ja loma-aikoina voin helposti alkaa huolehtia työasioita, joille en voi silloisella hetkellä tehdä mitään. Mieleni löytää aina heikoimmat kohtani ja suurimmat pelkoni; keskeneräisyyden, epäselvyyden ja tehdyt virheet. Sitä saattaa ensin odottaa lomalle pääsyä kuin kuuta nousevaa, mutta lomalla saattaakin alkaa tuntua, että olisipa tämä jo ohi, että pääsisi työstämään asioita, joita joutuu vapaalla murehtimaan. Uskoen, että pääsen eroon ahdistuksesta, kun saan tehtyä kaiken mieltäni häiritsevän pois alta. Mutta kun yhdestä huolesta on päässyt eroon, toinen vaanii jo nurkan takana.

Koskaan en ole levollinen herkästi ahdistuvan mieleni kanssa: kun olen ahdistunut, huolehdin, että ahdistus ei ole terveydelle hyväksi, ei pitäisi olla ahdistunut. Joskus harvoin kun en ole huolissani, alan pelätä seuraavaa ahdistusta. Turvattomuuden tunne on jatkuva.

Elämäni on täynnä muitakin ahdistusta kasvattavia noidankehiä, joista ihan muutama mainitakseni:
1. Kun ajattelen, että maailma on täynnä vaaroja, huomioni kiinnittyy uhkiin. Uhat saavat suuren osan huomiostani, ja varmistun entistä enemmän siitä, että maailma tosissaan on vaarallinen.
2. Kun olen epävarma ja ahdistunut, varmistelen että kaikki asiat ovat kunnossa, yrityksenäni lieventää ahdistusta. Huomaankin, että tilanteessa on vielä epävarmuustekijöitä (nehän kun ei lopu elämästä koskaan). Tulee taas epävarma olo, ja ahdistaa.
3. Virheiden pelossa pingotan itseäni vaatien täydellistä suoritusta. Kun sitten tulee onnistumisia, opin, että itseni pingottaminen johti onnistumiseen, vaikka todellisuudessa olisin voinut onnistua rennompanakin. Jatkan itseni ylittämistä tilanteessa kuin tilanteessa.

Suurin ahdistustani ylläpitävä voima/noidankehä taitaa olla tämä:
Tunteiden välttely-yritykset ovat todella helpottaneet oloani hetkeksi. Olen oppinut, että pystyn kontrolloimaan tunteita ajatustyölläni ja käytökselläni. Todellisuudessa välttely pahentaa ahdistusta, ja joudun seuraavan ahdistuskohtauksen aikaan kuluttaa entistä enemmän energiaa kontrollointiin ja välttelyyn. Juoksen tunteitani pakoon, sillä uskon sisimmässäni, että en kestä epämiellyttäviä tunteita.

Olen kärsinyt ahdistuksesta vuosikaudet. Terapialla olen oppinut pysähtymään itseni äärelle, olemaan rehellisempi itselleni, tunnistamaan tunteitani ja ymmärtämään itseäni. Terapiasta, oppimiskokemuksista ja tiedonkeruusta huolimatta saan itseni vieläkin kiinni tunteiden välttely-yrityksistä. Pidän itseni kiireisenä, jottei tarvitsisi ajatella ahdistavaa asiaa tai lähden yliajattelemaan ahdistuksenaihetta ohittaakseni tunteeni. Uskon ikään kuin pystyväni valitsemaan tunteeni.

Elämä ei ole koskaan varmaa, joten varmuuden etsiminen on turhaa. Turhaa on myös yrittää ennustajamaisesti nähdä tulevaan ja valmistautua sitä varten, sillä se ei ole mahdollista. Elämä on täynnä yllätyksiä. Mitään ei voi todellisuudessa ennakoida. Asiat voivat mennä miten vain. Usein huomaan, että asiat menevät aivan toisella tavalla kuin olin ennakkoon huolehtinut.

Vaikka tiedostan tämän kaiken, kulutan elämääni ennakkoon pelkäämiseen ja asioiden vatvomiseen jälkikäteen. En ole läsnä nykyhetkessä, vaan huolehdin tulevaa tai elän uudelleen mennyttä. Eikai se ole ihme, jos elämä tuntuu toisinaan pelkältä kamppailulta. Huokaisen mielessäni jo aamulla että huhhuh, tästä se päivä taas lähtee... Velvollisuuksia ja vaatimuksia, huolia ja murheita yksi päivä toisensa perään. Mikä pointti tässä kaikessa on? Milloin oikein elän?

Loppujen lopuksi elämä on nippu ajatuksia, tunteita ja tuntemuksia.