Olen kiitollinen koronalle

Maailma on sekaisin. Näin tämän tilanteen tulevaksi jo alkuvuodesta. Muut ovat tulleet ahdistuksessa jäljessä. Suurin osa ihmisistä ottaa asiat hetki kerrallaan. Minä otan kymmenen askelta edempänä. Tällä kertaa ennakkohuoleni osoittautui todeksi.

Olen löytänyt koronasta monia hyviä puolia; ilmasto puhdistuu, etätyö kehittyy, saa omaa aikaa, perheellisillä mahdollisuus viettää enemmän aikaa perheensä kanssa, ihmiset pysähtyvät, keksivät luovia ratkaisuja, miettivät omaa arvomaailmaansa, tekevät enemmän yhteistyötä,... Mutta tilanne on myös ahdistava. Pelkään riskiryhmään kuuluvien läheisteni puolesta. Surettaa globaali paniikki ja ahdistuneisuus. Huolehdin sitä, että mitä sitten tapahtuu kun alkuhuuma koululaisilla kotiin jäämisestä laantuu? Eivät saa nähdä kavereita, tulee tylsää, alkaa masentaa ja ahdistaa? Entä yksinäiset ihmiset. Heillä ei ole mahdolllisuutta mennä nyt ryhmiin tapaamaan ihmisiä. Kuoleman portteja kolkuttelevat ikäihmiset eivät viimeisillä päivillään saa livenä tavata läheisiään. Entä perheet, joissa kaikki asiat ei olekaan niin hyvin? Lapset voivat pahoin huonojen vanhempiensa kanssa sosiaalityön kaventuessa. Entä mitkä ovat pitkäaikaisvaikutukset, kun talous taantuu? Ei saadakaan lisäresursseja vaikeissa tilanteissa olevien perheiden auttamiseksi. Osa kiireettömästä hoidosta siirtyy tai jää toteuttamatta. Ihmiset ovat kivuissa ja hankaluuksissa. Osa aivan yksin.

Oma ahdistustaso ei ole merkittävästi kasvanut koronaepidemian myötä. Huomaan, että sykkeeni on koholla enemmän kuin muutamaan viikkoon, mutta merkittävää muutosta ei ole tapahtunut. Nyt minun ei tarvitse niin paljon peitellä omaa ahdistuneisuuttani, koska se on tässä maailmantilanteessa täysin hyväksyttyä ja normaalia. Ahdistuksellani on nyt myös selkeä kohde, joten tunteet sen takana on helpommin siedettäviä.

Toivotan mielessäni kaikki ihmiset tervetulleiksi minun ahdistuneeseen normaalielämään. Koemme nyt yhteistä pahaa oloa. Joudumme yhdessä sietämään epävarmuutta. En ole enää yksin.