Inhorealistinen elämä

Terapeuttini puheista ymmärsin, että jos elämää ajattelee liian realistisesti, elämä muuttuu ahdistavammaksi. Minä haluaisin, että ajattelemalla elämää juuri sellaisena kuin se on, löytäisi elämälle suolan. Tutkia elämää mahdollisimman todenmukaisesti, ja löytää aitoudesta merkityksen. Olen kyllästynyt teeskentelyyn ja epäaitouteen.

Kerran ystäväni kysyi porukkamme illanistujaisissa, miten paljon olen oma itseni kyseisessä seurassa. Mietin, olenko missään porukassa koskaan sataprosenttisesti oma itseni. Olenko itsellenikään aina rehellinen? Tiedänkö edes, mikä on Aito minä? Usein jonkinasteiselle roolin vetämiselle on paikkansa, esimerkiksi työhaastatteluissa tai asiakkaiden edessä. Erilaisia olemisen muotoja löytyy meistä jokaisesta; ollaan erilailla sukulaisten kanssa kuin hyvien ystävien seurassa. Mikäli oma oleminen tuntuu hyvältä kulloisellakin hetkellä, ehkä se on vain itselle hyväksi. Kuitenkin jos joutuu pinnistelemään ja esittämään jotain toista pitkään ja liikaa, se kuluttaa voimia. Ehkäpä lähimpien ystävien keskuudessa voi olla oma itse. Ehkä itsensä kanssa. 100%? Löydetäänkö koskaan itseämme? Lopahtaisiko kiinnostus elämään, mikäli itsestään ei löytyisi enää mitään opittavaa?

Maailmassa on aina viljelty ja edelleen enenevissä määrin viljellään epäaitoutta ja luonnottomuutta. Arkea täytyy koristella mukavamman näköiseksi, jotta saa somemaailmassa tykkäyksiä. Realistiset, miltei inhorealistiset päivitykseni eivät ole olleet yhtä suosittuja tykkäysten perusteella kuin ne, joissa hehkutan, miten oli mukavaa ja tuli onnistumisia.

Pelkkien positiivissävytteisten postausten julkaiseminen saa maailmankuvan vääristymään. Kuvissa hymyillään, vaikka ei hymyilytä. Ruuan väri muutetaan houkuttelevamman näköiseksi. Kuvia otetaan kaunistusfilttereillä. Naamaan tungetaan pakkeleita. Itku opetellaan nielemään pienenä. Länsimaalaiset ruiskuttavat itseensä tekorusketusta samalla, kun afrikkalaiset valkaisevat nahkaansa. Esineen arvo tipahtaa, kun siihen tulee elämisen jälkiä. Vessoissa ulosteen haju muutetaan suihkauttamalla kukkien tuoksuksi. Sitä, mitä arjessaan ei nää useinkaan, muuttuu epäluonnolliseksi. Epäluonnollisesta tulee normaalia. Luonnollisuus on rebeliä. Mikä realistisuudessa inhottaa?

Kun jotain asiaa kohtaan tunnettaan inhoa tai häpeää, niistä tulee salailtuja, hyssyteltyjä, tabuja. On mielestäni oikein, ettei lasten tarvitse oppia kaikkea elämään liittyvästä heti maailmaan tupsahdettuaan. Ihminen voi ottaa vastaan vain tietyn määrän pelkoa herättävää informaatiota pysyäkseen koossa ja kasvaakseen terveeseen suuntaan. Teininä sitä alkaa tiedostaa jo maailman lainalaisuuksia. "Lapsuudenkupla" puhkeaa (toivottavasti) pienen neulankärjen piston verran hitaasti niin, että vastaanottaja ennättää hengittää välissä sisäänsä toivoa ja uskoa elämään. Lapset ovat hyvin kiinnostuneita ympäröivistä asioista. Jossain välissä ne hyssyttelemällä leimataan häpeällisiksi. Hys.

Keskusteluja, joissa sanojen taakse kätkeytyy paljon ilmiantamatonta totuuta, on tuskallista kuunnella. Monet ristiriidat kokemukseni mukaan kumpuavat siitä, ettei uskalleta puhua asioita niin kuin ne ovat. Mikäli ei tiedä, miten asiat voisivat olla, niitä voi yhdessä pohtia. Hyssyttely ei poista häpeää, vaan antaa häpeälle lisää sulkia siipiin. Normaaleista elämään kuuluvista asioista tulee epänormaaleja, "vain itselleen kuuluvia" asioita. Hyssyttely vahvistaa yksinäisyyden tunteita. Olen törmännyt elämäntaitokurssiin, jossa sisältönä on mm. puhua ryhmän edessä alasti omista seksikokemuksistaan. Samalla kuvataan video, jota myöhemmin voi analysoida. Pitääkö nykyään tosiaan maksaa itsensä kipeäksi, jotta saa häpeää laimennetuksi?

Onko niin, ettei elämää siedetä sellaisena kuin se on? Päälle täytyy liimata kiiltokuvia, jotta se näyttäisi kauniimmalta. Ihmiset mielikuvittelevat, uskovat. On oltava jotain suurempaa, kiehtovampaa ja ihanampaa kuin tämä tylsä, ankea arki. Elämä ei voi olla pelkkää tätä. Lisäävätkö kiiltokuvat toivoa? Kiiltokuvat mielenkiintoisesta opiskelu- ja työpaikasta antavat toivoa kivoista opiskelu- ja työvuosista. Useinkaan todellisuus ei vastaa mainosten luomaa illuusiota. Onko elämä yksi suuri huijaus? Huijaammeko itsellemme toivoa elämään? Ihmiset eivät ehkä jaksa ottaa vastaan mitään epämiellyttävää, koska ollaan jo valmiiksi väsyneitä ja tympääntyneitä elämään informaatiotulvan vuoksi. Tämä on hyvin ymmärrettävää. Auttaako hyssyttely ja maailman muokkaaminen epäluonnollisemmaksi ja kiiltokuvapositiivisemmaksi pidemmällä tähtäimellä? Eikö elämä olisi ihana ottaa vastaan juuri sellaisena kuin se on? Hyi.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Toivo lapsettomuudesta

Mikä ihmeen ilo?

Elämässä on kestämistä