Inhorealistinen elämä

Terapeuttini puheista ymmärsin, että jos elämää ajattelee liian realistisesti, elämä muuttuu ahdistavammaksi.

Minä puhuisin totuuden puolesta. Ajatella elämää juuri sellaisena kuin se on, ja löytää siitä elämälle suola. Tutkia elämää mahdollisimman teeskentelemättömästi, ja löytää aitoudesta merkitys.

Kerran ystäväni kysyi porukkamme illanistujaisissa, miten paljon olen oma itseni kyseisessä seurassa. Mietin, olenko missään porukassa koskaan sataprosenttisesti oma itseni. Olenko itsellenikään aina rehellinen? Tiedänkö edes, mikä on Aito minä? Usein jonkinasteiselle roolin vetämiselle on paikkansa, esimerkiksi työhaastatteluissa tai asiakkaiden edessä. Erilaisia olemisen muotoja löytyy meistä jokaisesta; ollaan erilailla sukulaisten kanssa kuin hyvien ystävien seurassa. Mikäli oma oleminen tuntuu hyvältä kulloisellakin hetkellä, ehkä se on itselle hyväksi. Kuitenkin jos joutuu pinnistelemään ja esittämään jotain toista pitkään ja liikaa, voimat ehtyy. Ehkäpä lähimpien ystävien keskuudessa voi olla eniten oma itse. Ehkä itsensä kanssa?

Lopahtaisiko kiinnostus elämään, mikäli itsestään ei löytyisi enää mitään opittavaa?

Maailmassa on viljellään epäaitoutta ja luonnottomuutta. Arkea koristellaan mukavamman näköiseksi, jotta saa somemaailmassa tykkäyksiä. Realistiset, miltei inhorealistiset päivitykseni eivät ole olleet yhtä suosittuja tykkäysten perusteella kuin ne, joissa hehkutan, miten oli mukavaa ja tuli onnistumisia. Pelkkien positiivissävytteisten postausten julkaiseminen saa maailmankuvan vääristymään. Kuvissa hymyillään, vaikka ei hymyilytä. Ruuan väri muutetaan houkuttelevamman näköiseksi. Käytetään kaunistusfiltteriä. Naamaan tungetaan pakkeleita. Itku opetellaan nielemään. Länsimaalaiset ruiskuttavat itseensä tekorusketusta samalla, kun afrikkalaiset valkaisevat nahkaansa. Esineen arvo tipahtaa, kun siihen tulee elämisen jälkiä. Vessoissa ulosteen ominaishaju muutetaan kukkien tuoksuksi. Sitä, mitä arjessa ei usein näe, muuttuu epäluonnolliseksi. Epäluonnollisesta tulee normaalia. Luonnollisuus on rebeliä.

Mikä realistisuudessa inhottaa?

Kun jotain asiaa kohtaan tunnettaan inhoa tai häpeää, niistä tulee salailtuja, hyssyteltyjä tabuja. On mielestäni oikein, ettei lasten tarvitse oppia kaikkea elämään liittyvästä heti maailmaan tupsahdettuaan. Ihminen voi ottaa vastaan vain tietyn määrän pelkoa herättävää informaatiota pysyäkseen koossa ja kasvaakseen terveeseen suuntaan. Teininä sitä alkaa tiedostaa jo maailman lainalaisuuksia. "Lapsuudenkupla" vajoaa (toivottavasti) hitaasti niin, että vastaanottaja ennättää hengittää välissä sisäänsä toivoa ja uskoa elämään.

Lapset ovat uteliaan kiinnostuneita ympäröivistä asioista. Aikuiset tulevat hyssyttelemään. Hys. Lopeta kysely. Et saa udella. Asioista tehdään salattuja ja kummallisia. Hyssyttely antaa häpeälle sulkia siipiin. Olen törmännyt elämäntaitokurssiin, jossa sisältönä on mm. puhua ryhmän edessä alasti omista seksikokemuksistaan. Samalla kuvataan video, jota myöhemmin analysoidaan. Pitääkö nykyään maksaa itsensä kipeäksi, jotta saa häpeää laimennetuksi?

Onko niin, ettei elämää siedetä sellaisena kuin se on? Päälle täytyy liimata kiiltokuvia, jotta se näyttäisi kauniimmalta. On oltava jotain suurempaa, kiehtovampaa ja ihanampaa kuin tämä tylsä, ankea arki. Elämä ei voi olla pelkkää tätä. Mielikuvitellaan, uskotaan näkymättömiin.

Todellisuus ei vastaa illuusiota. Onko elämä yksi suuri huijaus? Satuilemmeko toivoa elämään? 

Ihmiset eivät jaksa ottaa vastaan mitään epämiellyttävää, koska ollaan jo valmiiksi väsyneitä ja tympääntyneitä elämään. Mutta auttaako hyssyttely ja maailman muokkaaminen epäluonnollisemmaksi ja kiiltokuvapositiivisemmaksi meitä? Eikö elämä olisi ihana ottaa vastaan juuri sellaisena kuin se on?

Hyi.