Toivo lapsettomuudesta

Yksi pahimmista peloistani on tulla raskaaksi. Toisen toive on toisen pelko. Minulta on kysytty, miksi en halua saada lapsia.

Minun tekisi mieli kysäistä, miksi joku haluaa.

Koska kuulun valtavirrasta poikkeavaan kategoriaan, olen joutunut usein itsellenikin perustelemaan omaa haluttomuuttaani lisääntyä. Sitä on kehitellyt kaikenmoisia syitä; ilmastonmuutoksen torjuntapyrkimys, meluyliherkkyys, ahdistuneisuus, vaikea lapsuus, katastrofipelot, haluttomuus tuottaa lisäkärsimystä, lapseni voi olla sairas, voin masentua, pelottaa synnytys, puolisoni ei ole tarpeeksi hyvä, olen täydellisyydentavoittelija, huono kasvattaja, kasvatusmetodini poikkeaisivat puolisoni metodeista, jos en rakastaisikaan lastani, paljon velvollisuuksia, menettäisin vapauteni, itsekritiikki ja huolestuneisuustasot nousisivat, syyllisyys painaisi, ja sitä paitsi minulla on tähän oikeus (seksuaalioikeudet)!

Vai riittäisikö se, etten vain halua?

Joku haluaa koiran, joku ei. Joku valitsee bemarin, toinen ajelee skodalla. Jollekin ei ole väliä. Tarvitseeko haluja ja valintoja perustella?

Halu saada lapsia on perustarve. Minä uskaltaisin väittää toisin. Ehkä ajassa taaksepäin minäkin olisin hankkinut lapsia, sillä ehkäisymenetelmiä ei olisi ollut saatavilla, ja tarve selviytyä ylipäätään hengissä olisi miltei pakottanut tekemään jälkeläisiä; lapset ja lapsenlapset olisivat huolehtineet vanhuuspäivilläni minusta. Nykyisin samanlaista pakkoa ei ole - säilyn hengissä ilman lapsia, ja seksiä voi harrastaa tolkuttomasti ilman raskaaksi tulemista.

"Miksi et halua lapsia" -ihmettelijöillä on vaikea samaistua toiveeseen, koska se poikkeaa heidän omasta. Tai sitten he yrittävät käännyttää minua jostain syystä ajattelemaan toisin? Yrittävät löytää jonkin tunnelukon, joka estää minua haluamasta lapsia, ja saada sen aukenemaan syvällisellä keskustelulla tuntien itsensä hurskaaksi.

Olen käsittänyt, että useimmilla halu saada suvulle jatkajia on hyvin "sisäsyntyistä" ja perustavanlaatuista; ovat tienneet jo pienestä asti haluavansa perheen. Olen minäkin leikkinyt lapsena nukeilla (meinasin kirjoittaa vauvoilla). Kertonut haluavani miehen, omakotitalon, kaksi lasta sekä lemmikin. Kuitenkin yläasteella viimeistään halua tällaiselle tulevaisuudelle ei enää ollut. Ehkä veljeni sairastuminen, kavereideni järkyttävät perhetilanteet ja oma masentuneisuus vaikuttivat asiaan. Maailma näytti pelottavalta ja mustalta. Ehkä jonkinlainen halu tai ainakin ajatus "normaalista elämän kulusta" sisällytti perheen perustamisen, kun olin pieni. Mutta ehkä vaikeat elämäntilanteeni ja maailman karun realistisuuden valkeneminen käänsi unelmani toisaalle.

En tiedä, olisinko jo vanhempi, mikäli elämäni olisi mennyt eri tavalla.

Äidilleni lukioikäisenä kertoessani etten aio hankkia lapsia, äiti mitätöi asiani ja kertoi, että tilanne tulee muuttumaan ja ajatukset vaihtumaan. Viimeistään vauvan sylissä pitäminen laittavat lisääntymishormonit liikkeelle, ja saavat minut hamuamaan hedelmöittymistä. Myönnän pelänneeni varhaisaikuisuudessa, että näin tosiaan kävisi. Tulevaisuussuunnitelmat muuttuisivat radikaalisti. Joutuisin ehkä eroamaan puolisostani. Metsästämään uuden kumppanin. Muuttamaan. Etsimään itseni uudelleen.

Kuitenkaan näin ei käynyt.

Tunnen sen verran jo itseni, että jos minä jotakin haluan, niin menen läpi vaikka harmaan kiven. En usko että kukaan, joka oikeasti haluaa perustaa perheen, jättäisi kyseisen haaveen toteuttamatta vain sen takia, että ajattelisi esimerkiksi ilmaston menevän pilalle oman pienokaisen vuoksi. Tai siksi, että pelkäisi liikaa raskaudenjälkeistä masennusta. Kukaan ei mieti, että omien unelmien toteuttaminen olisi vapaudenriistoa. Ihmiset löytävät kyllä joko hyviä tai huonoja puolia, asiaan kuin asiaan, riippuen omasta tahtotilasta. Todettakoon, en vain halua.